Samiran kirja

Samiran kirja

Joukkoraiskausten helvetissä Samira Bellil kertoo omin sanoin, kuinka hän joutui useaan
otteeseen joukkoraiskatuksi tuntemiensa ihmisten toimesta ja järjestämänä
13–15-vuotiaana. Lisäksi hän kirjoittaa siitä, kuinka hänellä ei ollut aluksi ketään, jonka puoleen kääntyä kärsimystensä kanssa, vaan päinvastoin hän joutui perheensä ja silloisten ystäviensä hylkäämäksi.

Merkittävässä osassa kirjassa on myös Samiran hidas ja monia vastoinkäymisiä sisältävä prosessi kohti hidasta toipumista hänen kokemistaan kauheuksista. Yhtenä syynä kirjansa kirjoittamiseen hän on maininnut haluavansa toimia esimerkkinä muille naisille, jotka ovat joutuneet kokemaan samanlaisia asioita kuin hän itse.

Dans l’enfer des tournantes ilmestyi Ranskassa alun perin vuonna 2003, ja se saavutti heti merkittävän aseman (nuorten) naisten lähiöissä kohtaaman väkivallan, syrjinnän ja ylipäätään alistetun aseman esilletuomisessa. Samira Bellil ja hänen kirjansa olivatkin merkittävästi vaikuttamassa Ni putes Ni soumises -liikkeen (Ei huoria eikä alistettuja) syntyyn Ranskassa (http://en.wikipedia.org/wiki/Ni_Putes_Ni_Soumises).

Liikkeen tavoitteena on ollut juuri lähiöissä elävien naisten heikon aseman tuominen julkiseen tietoisuuteen sekä heidän asemansa parantaminen. Liike sai, ja saa edelleen, merkittävästi julkisuutta ja tunnustusta Ranskan yhteiskunnassa ja politiikassa. Tästä osoituksena voidaan mainita, että eräs sen perustajäsenistä, Fadela Amara, kohosi myöhemmin Ranskan urbaaneista alueista vastaavaksi sisäministeriksi. Samira Bellil puolestaan valittiin yhdeksi ”uusista Marianneista”, nyky-Ranskaa parhaiten symboloivista
naisista, ja hänen ”Marianne”-kuvansa oli esillä Ranskan parlamentin alahuoneen edustalla.

Lähde: http://en.wikipedia.org/wiki/File:Samira_Bellil.jpg

Samira Bellilin omaelämäkerrasta on muodostunut eräänlainen ”klassikko”, ja se on yhä edelleen myydyimpien kirjojen joukossa ranskankielisen amazonin (amazon.fr) yhteiskunnallisia asioita käsittelevän kirjallisuuden luokassa. Tähän mennessä kirja on käännetty ainakin englanniksi, saksaksi ja hollanniksi.

(Kirja amazon.fr:ssä: http://www.amazon.fr/Dans-lenfer-tournantes-Samira-Bellil/dp/2070429903 )

Olen kääntänyt vuonna 2011 alkuperäisestä ranskankielisestä teoksesta (kustantaja: Folio, 2003) ensimmäisen luvun. Esitän sen tässä herättääkseni keskustelua siitä, annetaanko ”loukkaamisen pelon” mennä yksilönoikeuksien edelle länsimaisissa yhteiskunnissa siitä syystä, että yksilönoikeuksien toteutumisesta vastaavat viranomaiset pelkäävät leimautuvansa rasisteiksi. Erityisesti niin tapauksissa, jossa kyse on nk. kunniakulttuureista.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

1 Jaid ja K.

”Kiitoksia neidit ja näkemiin.”

Myyjä suurine viiksineen ei huomannut mitään. Hän ei huomannut, että käyttämämme shekki oli fiksattu, hän ei nähnyt pelkoa silmissämme. Hän ei tosiaankaan huomannut mitään. Uskomatonta!

Ystäväni Sofia ja minä olemme unelmoineet näistä 1 450 maksavista Westoneista. Niinpä me

kummatkin pöllimme äideiltämme shekit ja väärensimme heidän allekirjoituksensa hiilipaperilla.

Haluttiin olla kummatkin suurten joukossa. Niiden, jotka kulkevat Westoneissa. Otin

mahonginväriset golf-kengät ja Sofia mustapohjaiset. Jos huvitti päteä, niin näin se ainakin onnistui, sen voin sanoa!

Lähdimme kaupasta kantaen suuressa kultakirjaillussa kassissa vanhoja popojamme. Oltiin ihan

liekeissä!

Erosimme Gare-du-Nordilla. Junassa matkalla Gargesiin katseeni kiinnittyi uusiin kenkiini. En

päästänyt katsettani irti, ne olivat niin siistit!

Perillä Gargesissa menin tapaamaan Rachidaa ja muita keikaroidekseni 1 450:n kengilläni. Leijuin varmaan metrin ilmassa. Minulla oli pää pilvissä!

Keskiyön tienoilla, oltuani ystävieni kanssa jonkin aikaa, päätin mennä kotiin. Minulla oli tapana palatessani poiketa korttelin kautta, jota kutsuttiin Siniseksi esikaupungiksi, ja tavata siellä notkuvaa jengiä. Sitä samaa, joka oli siellä aina! Satoi vettä tai lunta tai myrskysi. Tänä iltana siellä olivat Bubul, Poisscaille, Salim katkarapu, Karim mielipuoli ja Gros Blaze: ”Kuningas Jaidin” kaikki pellet.

Jaid on näiden kulmien päällikkö, tyyppi jota pitää kunnioittaa ja pelätä ja jonka pienimmätkin

mielihalut ovat käskyjä. Tästä huolimatta minä en pelkää näitä tyyppejä, vaan pidän heitä mukavina. Se, mitä pidän ystävyytenä, on kuitenkin vain ilkeyttä, ja se, mitä pidän kunnioituksena, on vain teeskentelyä, sillä olen heille vain Jaidin muija. Mutta tätä kaikkea minä en vielä tiedä tänä iltana.

Olin kolmetoista, kun tapasin Jaidin Sinisessä esikaupungissa. Oli kesä ja loma, mutta minä en saanut lähteä ulos: Minut oli juuri hyllytetty Saint-Rosairesta, yksityisestä katolilaisesta koulusta. Sitä ennen minut oli erotettu kahdesta muusta koulusta, joten vanhempani ajattelivat, että minua pitää vähän ojentaa. Todellisuudessa tämä rauhoitti minua vain vähän. En tavannut ”faijani suosikkeja”, joilla oli oma vaikutuksensa minuun: En enää karkaillut, varastellut ja lintsannut koulusta, mutta en myöskään panostanut mihinkään. Olin jo pitkään ollut kyllästynyt kaikkeen! Koulu ei puhutellut minua, ja vanhempani eivät puhuneet minulle enää. Siispä vanhempani päättivät rangaista minua kieltämällä minua lähtemästä ulos loman aikana. Ei tullut kuitenkaan kysymykseenkään, että katsoisin koko kesän auringonvalon paistavan huoneeseeni ikkunan läpi! Aina kun minulla oli siihen mahdollisuus, pelastauduin ulos tunniksi, kolmeksi tai neljäksi päiväksi tai vielä pidemmäksi aikaa, se vähän riippui. Palasin takaisin peseytyäkseni, vaihtaakseni vaatteet, syödäkseni vähän ja saadakseni selkäsaunan; sitten lähdin uudelleen entistä ehompana. Lomailtuani katolilaisten luona, tapasin

uudelleen vanhat tuttavani ja palasin harrastukseni pariin: paskanpuhumiseen ystävieni kanssa.

Tuona kesänä olin vieraillut useasti Jaidin kaupunginosassa, ja hän alkoi kiinnostua minusta... Olin uusi ja siten pääsin tekemään tuttavuutta koko posseen, jolloin Jaid pokasi minut. Jaid sai minut. Olin 13-vuotias. Hän oli 19... Jaid oli lähiön tummanpuhuva pomo, jolla oli ajeltu pää ja silmät, jotka olivat niin pohjattoman mustat, että niiden täytyi herättää minussa pelkoa. Hänellä oli thainyrkkeilyn jäljiltä Bruce Leen keho, jolla hän myös siirsi neniä pois paikoiltaan ympärillä olevilta. Mitä tuli meidän suhteeseemme, niin huomasin, että häntä pelättiin ja kunnioitettiin ja että hänellä oli vaikutusvaltaa koko jengiin ja lähiöön. Kaikki tämä teki minuun vaikutuksen tuohon aikaan. Ja kaikki se saisi minut pakenemaan nyt.

Putosin suoraan hänen haaviinsa, verkkoon, jonka hän oli punonut ympärilleni. Annoin itseni

huumaantua hänen kauniista sanoistaan ja puheistaan. Kolmetoistavuotiaana sitä uskoo rakkauteen. Rakkauteen, joka voi syntyä ensisilmäyksellä. Siinä iässä pyöritetään kaikenlaisia hienoja keloja omassa päässä! Elin omissa unelmissani ja haavekuplassani, joka myös suojasi minua saaduilta selkäsaunoilta. Vain Jaid merkitsi minulle jotain. Etsin hänen käsivarsiltaan epätoivoisesti rakkautta, jota en saanut kotoani.

Ongelmat alkoivat 11-vuotiaana. Ennen kuin minusta tuli nuori kapinallinen, olin nuori tyttö, jota taiteiden maailma kiehtoi. Olin aloittanut nuottien opiskelun konservatoriossa oppiakseni

myöhemmin soittamaan pianoa. Harjoittelin klassista tanssia sekä modernia jazz-tanssia. Minua kiinnostivat myös maalaaminen sekä teatteri. Olin ehkä nupullaan oleva tuleva taiteilija, mutta mikään pikkurikollinen en ollut. Sen voin vakuuttaa!

Kadulla minusta tuli pieni huligaani. Aloin käyttäytyä kuin mikä tahansa idiootti; olin aina mukana missä tahansa muutaman frangin juonessa, pöllimässä Euromarketista Granola-keksejä tai Burlingtonin sukkia – ne olivat suurta muotia tuohon aikaan! Ylipäätään olin aina etsimässä jotain uutta älyttömyyttä tehtäväksi.

Ennen Jaidia tapailin poikia saadakseni arvostusta, näyttääkseni vanhemmalta ja vain sanoakseni, että olin käynyt ulkona jonkun kanssa. Kusipäistä hommaa, mutta en ollut rakastunut. Jaidin kanssa oli toisin. Minulle se oli totta. Olin onnellinen, koska minut huomattiin, minulle flirttailtiin, minua ”rakastettiin”. Kuvittelin olevani vastustamaton hänen silmissään ja muiden kunnioittama. ”Ystäväni” ruokkivat fantasioitani, ja minä paisuin ylpeydestä. Kolmetoistavuotiaana pojille ei ole väliä, onko kyseessä blondi vai brunetti, tärkeintä on olla ”sievä pikku perse”.

Jaid! Sulin kuin jääpala hänen käsissään. Hän oli liian hyvä ollakseen totta. Kaupunginosan

kuuluisuus, joka oli niin komea ja niin kunnioitettu, kiinnostuu ikäisestäni tytöstä – en meinannut voida uskoa sitä. Hänellä oli tyttöystävä jossain muualla, mutta se ei estänyt häntä lepertelemästä ja iskemästä kehiin: ”Mä otan sut aina ennen!”. Nykyään vihaan itseäni tämän vuoksi. Sanon itselleni, että jos en olisi ollut niin nuori ja niin rakastunut ja jos olisin ollut vähän selväjärkisempi, niin kaikki tämä olisi herättänyt minut unestani. Elämä oli kuitenkin jo turruttanut minut, ja kaipasin liiaksi kiintymystä huomatakseni, mitä oli luvassa. Hän esitti minulle mukavaa, ja minä dorka nautin siitä! Minä uskoin taikaiskuun tyyliin: ”Hän on jättänyt kaiken tavattuaan minut, jopa bimbonsa!”. Niinpä minut tunnettiin kaupunginosassamme ”Jaidin muijana”.

Kuin joku aatelinen ilman asemaa, minä olin Jaidin muija, ja juuri tämä titteli muutti koko elämäni. Minut huomioitiin, minua arvostettiin ja tunsin itseni tärkeäksi. Itse asiassa kaikki tämä tunnustus, täytyy myöntää, sai pissan nousemaan päähäni.

Jaidiin vetosivat aluksi silmäni, sitten se ettei minun ollut vielä tarttunut ”esikaupunkien turmelus”. On totta, että vaikka teinkin pieniä konnuuksia, ”varkaan moraali” ei ollut vielä saanut minusta otetta. Kävin katolilaisten koulua ja asuin esikaupunkien sijaan omistamassamme pienessä kerrostaloasunnossamme. Jo tämä riitti liittämään minuun ”pikkuporvarin” leiman. Jaidin läsnäolo muutti minua paljon. Minusta tuli paljon kovaluontoisempi, mutta hän ei ajanut minua tekemään pikku koiruuksiani, sillä olin tehnyt niitä jo ennen häntä ja tekisin myös ilman. Halusin ennen kaikkea tehdä Jaidiin vaikutuksen ja olla kuin hän: huomioitu, pelätty ja kunnioitettu. Pikku kamikaze, joka ei välittänyt mistään ja joka ei pelännyt mitään. Hänen vuokseen jouduin kahnauksiin perinteisten täysin vanhentuneiden sovinnaisuuskäsitysten ja tabujen kanssa sekä kohtaamaan jatkuvasti

ristiriitaisia tunteita. Olin jumissa kahden tulen välissä. Kaikki vain pyöri päässäni enkä enää tiennyt, mistä totuus löytyisi. Tunsin, että minua repivät suuntiinsa sekä ympäristöni asettamat pakottavat velvollisuudet että vapaudenkaipuuni. Halusin olla vapaa, enkä elää alistettuna ja lukittuna neljän seinän sisälle niin kuin ne naiset, jotka elivät ympärilläni. Halusin samat vapaudet, kuin nuorilla miehillä oli: hengittää sisään ja maistaa elämää – mikä olisikaan luonnollisempaa?

En huomannut, että suhteessamme olisi ollut mitään poikkeavaa. En tajunnut, että en oikeasti ollut Jaidin muija. Suhteemme koostui ajoittaisista kohtaamisista. Hän vei minut joko johonkin koloon tai hänen luokseen pannakseen minua. Olin kuin nukke hänen käsissään ja annoin hänen tehdä, mitä hän teki: hyväksyin kaiken rakkauden nimissä, sillä kukaan ei ollut koskaan opettanut minulle, mitä rakkaus tarkoitti.

Tunteeni häntä kohtaan eivät estäneet häntä häpäisemästä ja nöyryyttämästä minua tai

murskaamasta unelmiani ja haaveitani. Hän ei tehnyt elettäkään estääkseen minua muuttumasta; pilaamasta ja tuhoamasta itseäni hänen silmiensä alla. Hän ei sanonut mitään, sillä hän mieluummin käytti hyväkseen ja nöyryytti minua missä ja milloin vain, kun huvitti. Tätä suhteemme tarkoitti! Hän murskasi elämäni, joka oli hajoamispisteessä.

Vähitellen minua ei enää kunnioitettu. Kannoillani kulki kyseenalainen maine Jaidin vuoksi, sillä hän kertoi selkäni takana jengille yksityiskohtaisesti ”herkistä hetkistämme”. Hän petti minut ilman pienintäkään häpeäntunnetta, ja minä raukka vain jatkoin hänen rakastamistaan ilman, että olisin huomannut hänen kaksinaamaisuuttaan ja mitä kaikkea hän sanoi minusta. Kaikki jengissä tiesivät, että saavuttuani paikalle menisin nussittavaksi. Epäilemättä he sanoivat ajattelivat kukin itsekseen: ”Mäkin voisin panna tota.”

Siitä hetkestä lähtien, kun tapasin Jaidin, olin joka tapauksessa muuttunut toiseksi ihmiseksi.

Opettajien, sosiaalityöntekijöiden ja vanhempieni mielestä olin puolessatoista vuodessa muuttunut vaikeasta lapsesta täysin mahdottomaksi tapaukseksi. Puolitoista vuotta oli se ajanjakso, jonka olin viettänyt Jaidin seurassa.

No niin, nyt kun lavasteet on saatu paikoilleen, voin palata siihen surullisenkuuluisaan iltaan, jolloin törmäsin jengiin Westonit jaloissani.

Kävelen Westonit allani: ”Vittu, ne on liian siistit!”. Kaikkien karkaamisieni jälkeen on kulunut turhan pitkään siitä, kun olen käynyt himassa. Sanon itselleni, että tänä iltana pitää mennä himaan ilman mitään metkuja, vaikka vähän myöhään ja vaikka ei niin huvittaisikaan, mutta kuitenkin himassa on käytävä.

Koko jengi on Jaidin kanssa paikalla. Ja kaikki diggaavat mun tossuistani, myös Jaid. Hän puhuu

minulle, ja minulle ei ole olemassa mitään muuta kuin hän:

”Miten menee?”

”Ihan okei.”

”Onko sulla röökiä?” Ojennan hänelle yhden.

”Hitto, sulla on Westonit!”

”Kiitti.”

”Tuu mukaan.”

Näiden kahden tavanomaistakin tavallisemman sanan myötä olen taivaissa. Ah, en ainakaan ollut liian vaativa! En saanut pienintäkään kiintymyksen tai hellyyden osoitusta! Hän kohteli minua kuin koiraa, ja minä vain piehtaroin onnentunteessani.

Kun hän käskee minun tulla, minä seuraan kuin noiduttuna. Hän vie minut mukanaan loukkoonsa. Läävässä on yksi sohva, joka haisee kuselta ja homeelta. Myöhemmin opin, etten todellakaan ollut ainoa, jonka hän houkutteli sinne.

”Noi sun Westonit on pirun hehkeät ja tyylikkäät, pikkuneiti!”

Olin vähän peloissani, että hän veisi ne minulta myydäkseen ne jollekin muulle, mutta eihän kukaan jätkä tekisi sellaista muijalleen!

En todellakaan tullut ajatelleeksi, että se mitä hän tekisi minulle olisi tuhat kertaa pahempaa…

Hän vetää minut kiinni itseensä ja syleilee minua. Minä kuolen onnesta: ensiksi kengät, ja nyt Jaid on tässä. Kuinka upea päivä! Kun hän on ”rakastellut” minua, tai pikemminkin saanut tyydytettyä tarpeensa, hän päästää minut lähtemään.

Olen nykyään hyvin surullinen, ettei minulla ollut enempää järkeä tuolloin. Tunnen itseni likaiseksi ja häpeälliseksi, koska annoin sellaisen kurjuuden kohdata itseäni. Hypätä noin vain jonkun hämärän kämpän kuselta ja homeelta löyhkäävälle sohvalle sitä mädättävän varsinaisen kusipään kanssa. Valitettavaa ja onnetonta todellakin. Ja minä typerys luulin olevani rakastettu ja jatkoin piehtaroimista onnentunteessani.

Kun jätän läävän taakseni, jengi on vielä paikalla pyörimässä. Yksi heistä pyytää minulta röökiä, ja minä lähestyn häntä tarjotakseni yhden. Tyyppi huitaisee minua nenään ja yrittää vetää minut lähemmäksi. Samalla kun yritän tajuta, mitä tyyppi oikein haluaa, muut tulevat lähemmäksi. En näe Jaidia missään.

Saan jostain litsarin ilman, että ymmärrän miksi ja tunnen poskeni alkavan kuumottaa. Yritän vastata iskuun, mutta minulle ei jää aikaa siihen, koska joku työntää minut takaapäin kumoon maahan. En tajua ollenkaan, mitä tapahtuu. Vielä kymmenen minuuttia sitten heitimme läppää yhdessä, mutta nyt minulla on vastassani raivostuneita hirviöitä, jotka jahtaavat minua. ”Turpa kiinni!” on ainoa mitä kuulen, kun seitsemän tai kahdeksan raivohullua repii päätäni omalle suunnalleen jokainen vuorollaan. He haluavat, että otan suihin jokaiselta heistä. Pelkoni vain kasvaa entisestään. Tunnen, että joudun hyväksikäytetyksi ja yritän kerätä kaikki voimani laittaakseni vastaan, vaikka samaan aikaan lyöntejä satelee joka puolelta. Jotkut niistä osuvat jalkoihin, toiset taas selkään, vatsaan tai kasvoihin. Kyyristyn kasaan, riuhdon ja puolustaudun kaikilla voimillani. Yhtäkkiä kuulen ääneen, joka käskee heitä lopettamaan. Jaid? Suureksi yllätykseksi on kyse kuitenkin K:sta, Jaidin ykkösnyrkistä.

K. on massaa, pelkkää lihasmassaa, joka tekee hänestä voittamattoman villipedon. Hän on

massiivinen mies, jolla on härän kaula, pienet siansilmät ja valtavat kädet, jotka on kuin tehty

tiputtamaan jengiä. Häntä kutsutaan teurastajaksi ja totaaliseksi sekopääksi. K. levittää ympärilleen todellista kauhuntunnetta, ja kaikki yrittävät välttää joutumasta ongelmiin hänen kanssaan. Tämä tyyppi on mestari kaikessa pahanteossa. Hän on jo tappanut jonkun yhdellä nyrkiniskulla ja selvinnyt siitä vetoamalla itsepuolustukseen. Kerrankin näin K:n pakottavan yhden tyypin lyömään toista ilman mitään syytä uhaten muuten hakata tämän palasiksi. K. oli useamman kerran yrittänyt jututtaa minua ja heittää läppää kanssani, mutta olin pelännyt häntä niin paljon, että olin kiertänyt tilanteen joka kerta. K:n huudettua nyrkit laskeutuvat viimein ja hyökkääjäni päästävät minut otteestaan. Olen pelastunut. Painajainen on ohi. Kiitän K:ta sydämeni pohjasta.

Juuri silloin saan häneltä valtavan nyrkiniskun. Sitten hän vetää minut ylös pitäen kiinni hiuksistani, alkaa raahata minua mukanaan ja tekee selväksi, että minun täytyy lakata huutamasta ja vain seurata. ”Lähtekää vetämään”, K. sanoo muille, ja he häipyvät. Mitä enemmän huudan, sitä kovempaa K. lyö. Tajunnan rajamailla, huumaantuneena lyöntien voimasta ja peloteltuna, minä tottelen. Lähestymme isompaa tietä. Hän vetää minua mukanaan repimällä vaatteistani. Pelkään hirveästi ja anon häntä päästämään minut vapaaksi ja menemään kotiini. Yritän saada hänet järkiinsä puhumalla, mutta hän ei kiinnitä huomiota sanomisiini; hän ei enää kuule mitään. Yhtäkkiä onnistun riuhtaista itseni irti hänen otteestaan ja juoksen henkeni edestä. Olen suunniltani kauhusta. Yritän pysäyttää ohiajavan auton. Huudan ja kiljun, että jonkun pitää auttaa minua, mutta autot vain pujottelevat ohitseni kiinnittämättä sen enempää huomiota. Raivoissaan kiljumisestani K. lyö minua taas, tällä kertaa kaikkien voimiensa takaa. Saan päin näköä suoria iskuja, jotka kirjaimellisesti ovat tyrmääviä. Itken heikkouden, voimattomuuden ja kipujen vuoksi. Kasvoni peittyvät kyynelistäni ja verestäni. Hän ei tunne vähäisintäkään armoa minua kohtaan. Hän jatkaa minun moukaroimastani niin kauan, että minulla ei ole enää voimia reagoida iskuihin ja että ymmärrän, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin seurata häntä, jos haluan säilyttää pienenkin mahdollisuuden pysyä vielä hengissä.

Siten minä alistun. Seuraan häntä, tärisevänä ja epäreilun ja toivottoman taistelun näännyttämänä. Koko kävelymatkan ajan hän jakaa minuun iskusarjoja pitääkseen yllä pelkotilaani ja passiivisuuttani. Hän ei sano sanaakaan. Kaikesta huolimatta yritän vielä etsiä keinoa pelastaa itseni tilanteesta.

Tunnen, että voimani eivät kuitenkaan riitä siihen, sillä jalkani ovat täysin kangistuneet.

Pelkääminen on hirveää. Se vie kaikki voimat, saa jalat tuntumaan betonilta ja tukahduttaa

hengityksen. Se lamaannuttaa kokonaisvaltaisesti: sekä ruumis että henki murskautuvat. Kuinka moni sanookaan minulle myöhemmin: ”Minä olisin tehnyt näin, jos olisin ollut sinä… Aina voi vielä puolustaa itseään… Yllättää hyökkääjä monottamalla tätä munille…” jne. Kuinka monta tällaista viheliäistä syyllisyydentuntoani kaivavaa pikku huomautusta olen saanut kuulla näiltä kommentaattoreilta, jotka eivät ole koskaan kokeneet todellista pelkoa.

Saavumme kerrostalon eteen ja nousemme neljänteen kerrokseen. Pysähdymme varjoisan oven kohdalle, josta ehdin lukea siihen kirjoitetun nimen. Astumme sisään siistiin, niukasti erilaisilla beigen sävyillä sisustettuun asuntoon, joka on varustettu suurella ruskealla puoliympyrän muotoisella sohvalla. Kämpässä on televisio, videot ja sitä peittää kokolattiamatto: yksinkertaista ja melko mukavan oloista. K. on huomannut, että minä en enää pidä ääntä kaiken hakkaamisen jälkeen; hän puhuu niin kuin mitään ei olisi tapahtunut:

”Sun popot on kyllä sairaan hienot… Onks sulla muuten nälkä? Mulla on sulle safkaa tai jotain

juomista, jos haluut. Sä muuten annoit Jaidille, eiks niin?”

En ymmärrä yhtään hänen käytöstään. Olen käsittämättömän paniikin vallassa. Mihin hän oikein tähtää tällä? Miksi hän puhuu minulle nyt rauhallisesti, vaikka hetki sitten hän hakkasi minusta ilmat pihalle? Jään istumaan jähmettyneenä sohvalle. Kuunnellessani häntä vilkuilen ympärilleni. Yritän painaa mieleeni kaiken näkemäni. Sanon itselleni: ”Katso ja muista, koska sitä ei koskaan tiedä, jos joskus tulevaisuudessa päädyn kuulusteluihin, jossa näiden yksityiskohtien kuvailemisesta on hyötyä…”

Kuulen itseni vastaavan K:n esittämiin kysymyksiin. Mitä minulle tapahtuu? Kuinka voin hyväksyä puhuvani hänen kanssaan? Itse asiassa teeskentelen vain, sillä pelkään, että hän jatkaa lyömistäni. Myöntyväinen asenteeni inhottaa minua, mutta mitä muuta voisin tehdä, mikäli haluan pysyä elävien kirjoissa? Tulevien vuosien aikana piinaan itseäni näillä pohdinnoilla. Tunnen syyllisyyttä sen johdosta, että esitin olevani suostuvainen. Nykyään ymmärrän kuitenkin, että minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, sillä yritin vain pelastaa henkeni.

”Hoida itsesi puhtaaksi! Suihku on tuossa! Ja hoida alapääsi myös!”, hän sanoo heittäessään minulle pyyhkeen. Hän seuraa minun suihkutteluani ollakseen varma siitä, että teen juuri niin, kuin hän haluaa. Pidän turpani kiinni, mutta tunnen sisälläni silkkaa raivoa. Vittu mikä kusipää ja idiootti! Tämä luulee minun olevan aivan saastainen. Hei kaveri, oon aina onnistunut pitämään itseni puhtaana pakomatkoillanikin.

Astun ulos suihkusta. K. komentaa minut lähelle itseään. Hän menee videonauhurille ja laittaa

kasetin pyörimään. Pornoa. ”Sä oot nyt mun ja teet kaiken just kuin tuossa filmissä!” Teen kaiken, mitä hän haluaa. Haluan oksentaa, mutta hillitsen itseni. Pelkään yhä saavani uusia nyrkiniskuja. Olen ”hellä” lopettaakseni kaiken mahdollisimman nopeasti ja päästäkseni lähtemään.

Kun noudatan hänen käskyjään kuin kone, pakenen mieleni syvimpiin sopukoihin. Teen kaikkeni onnistuakseni tässä, sillä ymmärrän pian, että mieleni on ainoa asia, jonka omistan itsestäni. Ainoa paikka, johon voin pelastaa itseni. Vaikka hänellä on kehoni, niin mieltäni hän ei saa. Se on ja pysyy vain minulla.

Ajattelen vanhempiani ja siskojani, jotka nukkuvat. Ajattelen kaikkia asioita, jota tekevät elämästäni elämisen arvoista… Sitten katseeni kiinnittyy jälleen nimeen ovessa. Jään tuijottamaan sitä. Annan mieleni täyttyä kuvista: näen ystäväni Sofian, kouluni, lomat Belgiassa, Josette-tädin ja kaikkea muuta. Koko elämäni. Haluan tuntea mieluummin mitä tahansa muuta kuin tämän hengityksen, tämän hajun ja tämän kosketuksen ihollani. On mahdotonta tiedostaa hetkeäkään, mitä joudun kokemaan. En halua kokea tätä todellisuutta. Pakottamalla mieleni jonnekin muualle onnistun irrottautumaan siitä, mitä ruumiini ”kokee”. Se ei ole enää osa minua.

Viimein se loppuu. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka pitkään kaikki on kestänyt. Toivon voivani lähteä, mutta hän vie minut käytävän päässä olevaan huoneeseen. Huoneen seinät ovat julisteiden peittämät ja sen täyttää punaisten valojen kajo. Hän käskee minun maata sängyllä ja lukitsee oven lähtiessään. Makaan pimeässä tietämättä, mitä tapahtuu. Silmäni ovat auki. Kuulen sydämeni lyöntien täyttävän rintakehäni ja koko huoneen. Kuolemanpelko valtaa minut, sillä uskon, että hän aikoo tappaa minut.

Kuulen meteliä, ja jossain sulkeutuu ovi. Sitten erotan kauempaa puheensorinaa. Huoneen ovi

avautuu: joku toinen mies tulee K:n mukana sisään. En tunne häntä. Hän on pienikokoinen,

pitkätukkainen ja huomattavasti vähemmän roteva kuin K. Hän ei sano sanaakaan, vain K. puhuu. ”Annat tehdä sulle kaiken! Eikä mitään vitun pelleilyä sit, ok? Riittää vaan, että oot seurallinen!” Ja niin kaikki alkoi uudelleen. K. pakottaa minut olemaan hänen tuttavansa kanssa.

En enää yksinkertaisesti voi ottaa vastaan kaikkea tätä riepottelua. Sisuskaluni vääntyvät mutkalle, vatsani kääntyy nurin ja sydämeni hajoaa riekaleiksi. Pidän silmäni kiinni, niin lujaa kuin pystyn. Teen, mitä minulle sanotaan kuin jokin kone. En vastustele: Olen vain orja, olen pelkkää kuraa, olen jotain olematonta heidän käsissään. ”Et saa mulle aikaan stondista, vitun huora!”, hän huutaa minulle ja pakottaa minut tekemään enemmän. Hän löyhkää ja saa minut voimaan pahoin; voisin pyörtyä. Haluaisin oksentaa heidän ja myös minun päälleni. Mutta pelkään, että iskut alkavat satelemaan jälleen milloin tahansa, joten teen kaiken pelon ja vihan alistamana. Rukoilen Jumalalta apua kaikin voimin, koko epätoivoni voimasta. Rukoukseni saa alkunsa syvältä sisältäni, sieluni pohjasta, ja purkautuu pääni sisällä.

Hetken kuluttua kolmas mies astuu sisään huoneeseen. Tätäkään en ollut koskaan tavannut. Hän painostaa toista hoitamaan hommat nopeasti, jää tarkkailemaan tilannetta ja runkkaamaan. Sitten he haluavat, että ”huvitan” kumpaakin samaan aikaan. Panikoidun ja hätäännyn kyyneleiden valuessa poskiani pitkin. Alan kirkua ja anon heitä jättämään minut rauhaan. K., joka oli häipynyt jonnekin muualle, palaa nyt takaisin ja haluaa tietää metelöinnin syyn. Heidän selvitettyä K:lle tilanteen, K. ottaa toisen tyypin mukaansa: ”Aika vetäytyä jo. Sä oot saanu nauttia seurasta jo tarpeeksi!”. Huomaan olevani yksin kolmannen tyypin kanssa. Elämäni kauheimmat hetket… Tunnen itseni nurin väännetyksi, hyväksikäytetyksi, raiskatuksi, saastutetuksi.

Vähitellen sukellan mustaan aukkoon, rajattomaan tyhjyyteen. Mikään ei enää koske minua. Aivan kuin henkeni olisi irtaantunut ruumiistani. Se ei ole enää minä, joka makaa sohvalla joutuen kestämään nuo kourat, tuon kosketuksen, nuo hajut, alistamisen ja barbarian: Se on vain ruumiini, josta on tullut jäykkä ja tunnoton. Ponnisteluni voimistuvat: olen yrittänyt paeta niin voimakkaasti ajatuksiini, jotta en olisi tietoinen siitä, minulle tehdään, että nyt mikään ei voi enää satuttaa minua. Olen leikannut itseni irti ruumiistani, turruttanut itseni. Olen jossain muualla. Ehkä ruumiini on kuollut, koska se ei enää ole osa minua? Mikä tärkeintä, nämä raiskaajat ja ryöstäjät eivät ole onnistuneet saamaan sieluani. Sieluani, johon olen paennut, ja josta käsin elän.

He käyttävät minua hyväkseen läpi koko yön päästäen vapaaksi kaikki sairaimmatkin mielihalunsa. K. jopa kiduttaa minua fyysisesti. En kuitenkaan paneudu yksityiskohtaisemmin kidutuksen saamiin muotoihin: nöyryytykselläkin on rajansa. Näiden muistikuvien läpikäyminen on kärsimys, jonka hyväksyn hintana asioiden esilletuomisesta. Aikaisin aamulla kämpässä ovat enää K. ja minä. Kaksi muuta ovat lähteneet. Silloin K. suorittaa jälleen muodonmuutoksen, ja en tunnista häntä enää samaksi henkilöksi kuin yöllä. Hän käyttäytyy, kuin mitään ei olisi tapahtunut: K. jopa valmistaa minulle aamiaista ja kiillottaa Westonini. ”Huomaat sä, mä en oo mikään paskiainen!”, hän vaikuttaa sanovan. Ja sitten hän päästää minut lähtemään.

Kun tulen ulos kadulle, minusta tuntuu kuin olisin ilmaantunut johonkin toiseen maailmaan. Kävelen konemaisesti bussipysäkille. Seison siellä onnettomana, revitty paitani päälläni ja kiillotetut Westonit jaloissani. Jalkani eivät tunnu kantavan minua. ”Bussi, tuu jo pian!” Minulla ei ole mitään käsitystä, miltä näytän ja vilkuilen, kiinnittävätkö ihmiset huomiota minuun: He eivät näytä huomaavan mitään. On aikainen aamu ja uusi tavallinen päivä on alkamassa heille, ja minä olen jostain syystä samassa paikassa. Olen juuri astunut ulos painajaisesta. Yritän esittää kaikkien ihmisten keskellä normaalia tyttöä tyyliin ”bussia tässä vaan odotellaan”. Patoan sisälleni kyynelten virrat. Hautaan huutoni jonnekin syvälle sisimpääni. Minusta tuntuu kuin jossakin sisälläni on kuula täynnä huutoja, nyrkiniskuja, halventavia sanoja, kyyneliä. Sitä ympäröi väkivallan kehä, joka on valmis purkautumaan ja räjähtämään ilmoille. Mutta mitään ei tapahdu. Seison vain ja odotan sitä vitun bussia. Kuski rähjää minulle lipun takia, ja minä kehotan häntä huutaen olemaan paskantamatta housuihinsa.

Mihin mennä? Menenkö kotiini? Haluaisin lähteä jonnekin hyvin kauas, josta kukaan ei

koskaan löytäisi minua. Jonnekin, jossa minusta ei yritettäisi saada mitään irti. Paikkaan, jossa olisin vapaa ja voisin olla onnellinen.

-------------------------------------------------------------------------------------------

Kirjan sisällys

Esipuhe

1. Jaid ja K.

2. Yksin

3. K.

4. ”Kellarihuorat”

5. Kaksi perhettä

6. Kanne

7. Mathieu

8. Pakoja

9. Kadulla

10. Turvassa

11. Mestoilla

12. Muistan

13. Välikohtaus

14. Vitun vittu

15. Pyörteessä

16. Saint-Denis

17. Minun ”oikeusjuttuni”…

18. Sekaisin

19. Loppuunpalanut

20. Insaf, Barry…

21. Terapia

22. Tästä ei puhuta…

23. ”Ensiksi, haluan kiittää teitä, rouva presidentti…”

Kirjani

Jälkisanat